Jatkona edelliseen suhde ruokaan on oltava kunnossa -pohdintaan ajatuksia siitä, miksi lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi.

Suu auki vaikka nenästä pitämällä ja ruoka huuhdeltiin kyynelillä alas. Lautanen piti syödä tyhjäksi, vaikkei ollut itse saanut päättää kuinka paljon siihen laitettiin ruokaa. Kotona ja koulussa. Tilliliha, läskisoosi, minestronekeitto ja muut kammotukset, jotka tuntuivat ällöttävältä suussa. Muistan, miten kerran istuin tuntitolkulla kotona ruokapöydässä kun en suostunut syömään keitettyjä punajuuria. Edelleen en syö punajuuria, ja hajukin etoo.

Tällainen minusta sitten tuli.

Minä päätän mitä syödään, lapsi päättää kuinka paljon. On hyvä maistaa uusia ruokalajeja, mutta ei ole hyvä pakottaa siihen. Vanhempani yrittävät edelleen käyttää minun lapsiini samoja sääntöjä ja keinoja kuin minuun ja sisaruksiini aikanaan. Olen tästä muutaman kerran joutunut sanomaan hyvin tiukasti heille.

Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi jos ei jaksa - ei jälkiruokaakaan. Suomessa on ihan tarpeeksi ylipainoisia ilman, että siihen tarvitsee lapsi oikein opetettaa. Ei aina ole saman verran nälkä, aikuisellakaan. Meillä on ruoka-ajat, ja jos muulloin maistuva ruoka ei silloin kelpaa, niin seuraavan kerran syödään seuraavalla aterialla. Tilalle ei saa leipää tai maistuvampia sapuskoja.

Toivoisin, että itse osaisin kuunnella paremmin omaa kylläisyystasoa ja lopettaa syömisen kun olo on vielä hyvä, eikä sitten kun lautanen on syöty tyhjäksi. Varsinkin töissä tuli otettua turhan suuria annoksia. Näistä tavoista koitan nyt pyristellä irti.